Road Trippailun lämmittelyä – Hanko ja Fiskari
En ole koskaan liikkunut vaunun kanssa. En ole vetänyt perässäni pienen pientä toimistoa, makuuhuonetta, keittiötä ja kylpyhuonetta. Road tripeilläni on ollut mukana teltta, patja ja vain toivo hyvistä yöunista. Säätämisen määrä on huimannut päätä ja reissun jälkeen olen itkenyt varsinaiset rankkasateet väsymyksen takia. Nyt perässäni hilautui paikka, joka oli turvallinen kuin koti ja karavaanarielämä alkoi näyttää puoliaan.
Koko maailmaa pakoon Hankoon
”Pysähdyn yhdessä paikassa ja sit mä haluun niellä tietä ja kiitää koko Suomen halki pysähtymättä, kattomatta taakse kertaakaan.”
– Reissupäiväkirja
Matkani alussa juon kahvit Juvalla Pikkirillissä patsaiden seassa. Olen aina halunnut pysähtyä tässä eriskummallisen näköisessä kahvilassa, mutta olen ollut malttamaton. Nyt on aika. Kuljen mykkien patsaiden läpi paahteisessa helteessä ja haluaisin ostaa niistä jokaisen. Haluaisin maalata niitä, asettaa kukka-asetelmaan, laittaa yhden keittiön nurkkaan tuijottamaan ja haluaisin viedä kerrostaloon tuliaiseksi puutarhatontun. Kahvila on piristävä ja outoudessaan ihana kohde, josta saa mukaan persoonallisia matkamuistoja. Kukapa ei haluaisi muistella vitostiellä vietettyä aikaa. Sanon: bring back tuliaiset! Vie frendille pyllyä näyttävä puutarhatonttu!
Päätän pysähtyä myös Heinolassa, mutta kuumuus ajaa minut nurkkaan. Heinola on omalaatuinen kaupunki, jonka torin laitamat tuntuvat myös läkähtyvän pysähtyneeseen ilmanalaan. Piipahdus on lyhyt ja kärsimättömyyteni Hankoon pääsyä kohtaan kasvaa. Ajaessani pois kaupungista, näen rautatiesillan, jolla käyskentelee ihmisiä. Sanotaan, että kiikkustuolissa katuu kovempaa tekemättömiä asioita, kuin tehtyjä. Näen jo nyt, miten kärvistelen sitä, etten pysähtynyt tutkimaan korkealla kiiluvaa rautatiesiltaa.
Loppumatkan paahdan renkaat kuumuen. Vitostie loppuu ja pienemmät tiet viettävät kohti Hankoa. Maisema muuttuu ensin hienovaraisesti ja lopulta rysähtäen. Savon seudun tuuheat kuusimetsät ja paljaat hakkuuaukiot katoavat ja kuvaan astuvat lehtipuut ja mäntykankaat. Lempipuuni on mänty ja mitä lähemmäs paahdan Hankoa, sitä mäntymäisempi on maisema. Ensin männyt ovat honkia: korkeita taivaan ikkunan koputtelijoita. Sitten ne kutistuvat ja muuttuvat käppyräisemmiksi. Kymmenisen kilometriä ennen Hankoa metsässä ei ole mitään muuta kuin lyhyttä ja kiemurtelevaa mäntyä. Minusta tuntuu, etten ole enää Suomessa.
Rantalomalle kotimaassa
”Musta tuntuu, että mä lepään maailman sylissä ja se silittää mua”
– Reissupäiväkirja
Hankovirus on se, kun käy kerran Hangossa ja haluaa palata sinne aina. Kallioiden, mäntyjen, loputtomien rantojen, villojen ja tunnelman ääreen syntyy kaipuu. Erityisesti kuulemma Helsingistä, mutta minä olen tullut Savosta ja koen myös välitöntä ihastumisen tunnetta. Täällä on jotain erikoista.
Majapaikkanani toimii Silversand camping, jossa minut otetaan avosylin vastaan. Saan paikan, johon on helppo pakittaa, mutta silti vaaditaan karavaanarikonkarin ohjeistusta vaunun maaliin saattamisessa. Laitan vaunun kuntoon hatarilla taidoillani, mutta erittäin osaavaa teeskennellen. Sitten lähden hipsimään kohti rantaa. Meren suolainen tuoksu kietoo minua itseensä jo tässä vaiheessa.
Rantalomat vietetään yleensä ulkomailla. Syynä lienee Suomen kesän epävarmuus, sekä palveluhenkilökunnan viileys. Tänä kesänä Suomi kuitenkin kylpee helteissä eikä Silversandkaa ole ihan tavallinen paikka. Tavoitan heti italialaista perhetunnelmaa, kun asiakkaat juttelevat omistajan kanssa ja omistajan ystävät hengailevat ja osallistuvat illan kulkuun omalla painollaan. Kaikki on välitöntä ja lämmintä ja vieraiden pöytien asiakkaatkin tulevat kertomaan lomastaan. Asioita ei tarvitse ottaa tarpeettoman vakavasti. Nautiskelen illan mittaan leirintäalueen ravintolassa kuopiolaisen kokkitaiturin valmistamaa, elävän tulen ääressä loimutettua pizzaa. Minimalismi pizzavalikoimassa ja yleisessä filosofiassa ihastuttaa ja tuo mieleen Hangon yleistä tunnelmaa: asioita ei myöskään tarvitse tehdä monimutkaisesti. Keep it simple.
Yöni nukun hyvin, nimittäin leirintäalueelle laskeutuu tyyni hiljaisuus. Ainoastaan sateenropina vaunun kattoa vasten muodostaa äänimaisemaa. Leirintäalue ei myöskään herää aikaisin ja meluisasti, vaan ihmiset kulkevat aamupalalle ja takaisin, aamu-uinnille ja takaisin, hyvin rauhallisin ja lempein askelin. Ihme kyllä lapsetkaan eivät huuda tai meuhkaa, merivesi on kietonut meidät kaikki rantaelämän raukeuteen.
Tulliniemen luontopolku
”En ees tunne kipua kaatuessani, koska se on niin absurdia. Oon liian lähellä vihreää avaruuslimaa”
– Reissupäiväkirja
Ennen Fiskarin työjuttuja piipahdan Tullinimen luontopolulla. Kyseessä on todellakin piipahdus, nimittäin olen hieman myöhässä aikataulustani ja joudun käytännössä juoksemaan. Hölkkäilen kuumassa ja kiehtovassa metsässä ja sivuutan rantamaisemia ja niiden karuja kasvillisuuksia. Metsän siimeksessä uinuu osittain romahtaneita autiotaloja, jotka toistuvasti katkaisevat ripeän kulkuni. Ne olivat kuulemma joskus aikoinaan kotiin paluuta odottavien saksalaissotilaiden majapaikkoja ja sen jälkeen hairahtuneiden naisten vankilaparakkeja. Nyt monen katto on antanut periksi ja luonto on syönyt niistä paljon.
Pääsen eteläisimpään kohtaan ja haluan kuvata vihreää ja pörröistä levää. Olen tottunut Saimaan kallioihin, jotka ovat vain märkiä, mutta pitäviä. Hangon kalliota verhosi meriveden lisäksi näkymätön ja liukas levä. Kaadun ja sotken housuni levään. Olen siis Tulliniemen luontopolulta palatessani hikinen leväperse, mutta kasvoillani on leveä, korvasta korvaan ulottuva, hyvin onnellisen reissaajan hymy!
Oivalluksien ohikuljettu Fiskari
”Mun ruumis on raskas ja painava, kun upotan sen pehmeään ja makeaan järviveteen. Haluan nukkua”
-Reissupäiväkirja
Paahdan Hangosta Fiskariin kunnon kinttupolkuja pitkin. Käsistä lähtee tunto, kun jännitän mutkittelevalla hiekkatiellä vaununi kanssa. Perillä henkeni salpautuu ja tunnen saapuneeni ulkomaille. Jonnekin Eurooppaan, ehkä Saksaan. Lehtipuut ja upea arkkitehtuuri! Keskellä kulkeva joki, sen kohina, kellotapuli, joka mesoaa! Voi pojat!
Töiden jälkeen asettelen vaununi metsätien varrelle levähdysalueelle. Kömmin laiskan raukeana lähellä olevalle, salaiselle, uimapaikalle ja lillun makeassa järvivedessä. Yötä ennen joogaan läheisellä vuorella ja törmään supikoiran pentuun. Oivallan: tätäkin on matkailu. Ei palveluita, ei muita ihmisiä. Metsä, joka pakkaa päivän kuumuutta ja taivas, joka tanssii auringonlaskun väreissä. Yöllä minua jännittää laumasuojattomuus ja yksinolo. Nyt metsä kurottaa kohti uhkaavana ja taivas tuntuu liian korkealta, sellaiselta jonne voisi tipahtaa.
Metsän jännittävät syöverit riistävät yöuneni, joten skippaan Fiskarin seikkailun. Täytyy vielä harjoitella matkaamista vaunun kanssa! Sitä kun ei välttämättä saa kätevästi minnekään ja äkkiä vastaan tulevat kohteet sujahtavat silmissä, kun niiden pihamaat eivät tarjoa vaunulle sopivaa parkkeerausta. Seuraavalla road tripillä otan tämän huomioon paremmin, jotta mikään arvokas ei luiskahda otteesta sen takia! Myös koko reissun hämmentävin elementti oli karavaanareiden keskinäinen moikkailu. Ensimmäiset kymmenen tien päällä vaihdettua tervehdystä hihityttivät ja tuntuivat kertakaikkisen oudolta!
Muistilista ensimmäiselle matkalle:
- pidä mieli avoinna
- älä suunnittele liikoja
- kuuntele kehoa
- muista moikata
